Saara Mustakallion sähköposteja
Date: Feb 10, 2007 3:56 PM
Subject: Paivantasaajan tunnelmia.
Heips!
Tuntuu, etten ole kerinnyt kirjoittaa kuin lyhyita viesteja hetken tunnelmissa. Tanaan otan aikalisan ulkona vallitsevasta hullun myllysta ja jasennan kuluneita viikkoja vahan selkeammin.
Tammikuun puolella vietettiin tyttojen kanssa viikko kiertaen Ghanaa. Pohjoisimpana pisteena oli Tamale ja Mole National Park, etelaisimpana Cape Coast.
Taalla julkinen liikenne muodostuu pitkalti trootrooista. Trootroo on juuri sita, milta se kuulostaa - pieni pakettiauto, johon on laitettu kolme tai nelja rivia penkkeja. Lain mukaan pieneen trootrooseen saa ottaa kolme ihmista per rivi. Ennatys tahan mennessa on ollut viisi. Isompiin trootrooisiin saa ottaa enemmankin, mika sinansa on huvittavaa, koska tilaa istua ei ole yhtaan sen enempaa. Mutta trootroossa on tunnelmaa. Kerran on mutkassa irronnut ovi, penkki kaatunut kun on nojattu selkanojaan, jne. Takaovet ovat jarjestaan useammin koytetty naruilla kiinni kuin kiinni niin kuin suomalainen sanan ymmartaisi. Puolentoista kuukauden aikana olen kahdesti ollut sellaisessa trootroossa, jonka penkit on olleet hengittavaa materiaalia - nekin kaksi matkaa vain kotoa kaupunkiin. Yleensa kun penkista nousee, on paidan selkamys ja hame aivan marat. Muovisekoitteet on taalla varmaan yleisin kaytossa oleva materiaali (myos pihoilla on usein muovituoleja, joten luonnonkuituiset vaatteet on nousseet arvoon arvaamattomaan).
Trootrooilla me kuljettiin reissun aikana yhteensa yli 1400 kilometria. Jonkun verran oli hyvakuntoista asfalttitieta, jonkun verran huonompi kuntoista ja loput punaista hiekkaa ja sellaista tarinaa, etta valilla epailtiin ikkunoiden kestavyytta. Ihminen sopeutuu kylla vaikka mihin. Nukkuminen tuotti ongelmia ainoastaan yhdella valilla kun otettiin STC (eli pitkan linjan bussi, joka oli kaytannossa vain iso trootroo). Matkustaessa ei tarvitse huolehtia evaiden ottamisesta, koska jokaisella tietyopatkalla, jossa autot pysahtyy odottamaan, on naisia myymassa jaakylmaa vetta, hedelmia ja ruokaa. Katevaa ja tehokasta. Siina sitten huudellaan ikkunasta mita kukin ottaa, venkslataan rahat suuntaan ja toiseen ja jos auto kerkiaa lahtea liikkeelle, juoksee myyja auton rinnalla kunnes on saanut annettua vaihtorahat takaisin.
Pohjoisessa meidan kohokohta oli Mole National Park. Siella tultiin norsun saikayttamiksi kahdesti, ensimmainen tuli yhtakkia juosten viereisen puskan takaa ja toinen myohemmin lahti tulemaan meidan autoa kohti (kymmenessa sekunnissa kolme suomalaista ja yksi tanskalainen kerkiaa autoon, yksi tanskalainen piiloutua auton taa). Monenlaisia antilooppeja, muurahaiskarhun pesa, ja takapihalla temmelsi paviaaneja. Mieleenpainuva oli myos saapumispaivan illallinen - sahkot poikki - istuttiin kynttilanvalossa kirkkaan tahtitaivaan alla. Ja motellissa oli suihku, josta tuli vetta! Taalla oppii nauttimaan uudella lailla asioista. Ja hyva etta nautittiinkin - seuraavan illan hotellissa, Kumasissa, ei koko rakennuksen ainoastakaan hanasta tullut vetta. Savetit on pop, mutta ei niillakaan koko kroppaa saa puhtaaksi tuntien hiekkateiden jyryyttamisen jalkeen.
Ilma on taalla muuttunut. Illalla pesun jalkeen iho ei enaa kuivu, lakanat on aamulla hikiset ja pilvet nakyy. Tuulen kaantyminen nakyy myos iholla, viikossa on kerinnyt ruskettua enemman kuin kolmessa tata ennen.
Mun huoleni sateiden missaamisesta oli myos turha. Pari viikkoa sitten alkoi tuulla lupaavasti ja puolen tunnin sisalla tuli sade. Osoitettiin uusia hulluuden puolia paikallisille Sirkun kanssa, kun hypittiin nauraen ja innosta kiljuen sateessa. Ei se riita, etta makaa auringossa - taytyyhan sateestakin nauttia samalla tehokkuudella :) Nyt sateita on tullut monena paivana, ukkonen jyrisee ihan eri volyymilla taalla kuin siella pohjoisessa ja pilvettomina iltoina saattaa nahda salamat satojen kilometrien paasta, aanen pysyessa korvan ulottumattomissa.
Tyttojen lahtoviikon maanantaina Sirkulle nousi nopeasti 40 asteen kuume. Kaytiin naapurin sairaanhoitajalla, joka droppasi tyton kestamaan aamuun asti. Huonosti nukutun yon jalkeen suunnattiin kohti Koforiduan keskussairaala - pelattiin etta kyseessa on malaria. Sairaalalla meidat otettiin nopeasti jokaiselle tiskille ja Sirkku saatiin tippaan. Siina vaiheessa oltiin Hennan kanssa molemmat aika tiukilla, vasyneina ja saikahdyksissa kun Sirkku oli niin huonossa kunnossa.
Tutustumisreissu venyi lopulta yli kahteen vuorokauteen. Hoitajat olivat herttaisia ja toivat mullekin yoksi patjan huoneen lattialle (taas jotain ihme ei-lainkaan-hengittavaa-materiaalia).
Oli mielenkiintoista nahda miten homma taalla toimii. Hoidossa ei ollut mitaan vikaa, Sirkusta pidettiin loistavasti huolta ja laakarit tottakai osasivat asiansa - mutta oli outoa, kun kaikki olisi pitanyt tuoda itse - oksennusvatia myoten. Alkoi Suomen systeemi tuntua aika mainiosti toimivalta.
Toisena paivana sairaalassa meille selvisi, miksi meidat oli otettu jokaisen jonon ohi kun tuotiiin Sirkkua sairaalaan. Matkalla kaupunkiin, silla valin kun mina ja Henna kaytiin pankkiautomaatilla, oli eras mies huomannut Josephin ja Sirkun ja pysahtynyt kysymaan mista on kyse. Joseph oli kertonut tilanteen ja mies oli kaskenyt sanoa sairaalalla, etta ollaan tultu hanen kauttaan paikalle. Ei mitaan hajua, kuka tyyppi oli (paitsi nimeltaan Evan). Me oltaisiin oltu tosi lirissa, jos oltaisiin jouduttu jonottaman tunteja laakarille siina vaiheessa.
Evanin toimissa nakyy se puoli ghanalaisuutta, mika saa minut aina valilla hammentymaan. Ihmisten aareton ystavallisyys ja vieraanvaraisuus. Se on jotain, mita en ole ennen kohdannut.
Nyt olen ollut reilun viikon verran taalla itsekseni. Alkuun oli vahan haikeaa, mutta nautin toisaalta myos siita, etta saan itse maarata tekemisteni rytmin. Ensimmaisena sahkokatkoiltana (sahkot menee joka viides paiva) vahan jannitti, mutta kylla tuo koti on jo koti - tuttu ja turvallinen.
Tassa talta kertaa, huomenna olen menossa perheen kanssa heidan seurakuntansa tapahtumaan lahikylaan, sinne on tulossa tuhansia ihmisia, ja ensi viikolla aloitan jo toiseksi viimeisen tyoni - paallikon tuolin. Parin viikon paasta iska ja ystavani Laura liittyvat seuraani, ja siita alkaakin taas uusi seikkailu - joka toivon mukaan sisaltaa yopymisen luonnonpuistossa, puussa laverilla? ;).
Nauttikaa pakkasista - taalla niita on vaikea edes kuvitella.
- Saara
