Poimintoja Sirkka Kannusmäen matkapäiväkirjasta
Ghana, Länsi-Afrikka 15.03.-24.05.03
GHANAAN SAAPUMINEN
Laskeudumme yön pimeydessä Ghanan pääkaupungissa Accrassa lentokoneesta. Yhdeksän suomalaista käsi- ja taideteollisuusalan opiskelijaa aloittamassa työssäoppimisjaksoa afrikkalaisen batiikkivärjäyksen parissa. Kuuma kosteahko ilma leuhahtaa päin kasvoja, mustia ihmisiä kaikkialla. Hetken kuluttua olemme vastaanottajiemme, suomalaisen Outin, tulevan opettajamme Asanan ja joidenkin muiden halattavina. Hiki virtaa. Pakkaudumme kaikki pakettiautoon, matkalaukut nostetaan auton katolle ja matka asuinpaikkaan Takoradin merenrantakaupunkiin alkaa. Kaikki tuntuu unelta Raskaan lentomatkan jälkeen olenkin kohta unessa, vaikka tie on kuoppainen, kuljettaja ajaa hirvittävää vauhtia ja kuuma tuuli puhaltaa avoimista ikkunoista enkä voi nojata mihinkään täydessä autossa. Netkahtelen hereille jatkuvasti. Matkan aikana auto pysäytetään useita kertoja ja taskulamppumiehet katselevat auton ikkunoista sisään. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen olemme perillä omakotitalon pihassa. Suihkuun ei kannata mennä. EI TULE VETTÄ. Kaikille löytyy talosta sänky. Nukahdan välittömästi syvään uneen.
MONIEN KOKEMUKSIEN TAKORADI
Seuraava päivänä heräämme kukonlauluun. Lähdemme tutustumaan Takoradin keskustaan, jossa on kauppapaikka Market circle. Se on suuri pyöreä rakennus täynnä pieniä kauppoja. Kadut Market circlen ympärillä ovat täynnä istuskelevia myyjiä ja kuljeskelevia asiakkaita. Myytävänä on hedelmiä, vihanneksia, kananmunia, siansorkkia, kaloja, ryynejä, jauhoja, etanoita, luutia, harjoja, ritsoja, saippuoita, kenkiä, vaatteita, muovitavaroita, kemikaaleja: ihan kaikkea mahdollista. Naiset kantavat kaikki taakat ja kantamukset pään päällä ompelukoneesta ja televisiosta pesuvadilliseen eläviä kanoja. Pienet lapset kulkevat puolestaan mukavasti selässä. Ihmisiä on valtavasti kaikkialla. Kuljemme tungoksessa ja herätämme valkoihoisina paikallisten huomion. Turisteja tässä kaupungissa ei tunnu olevan. Meitä tuijotetaan, meille huudellaan, pyydetään rahaa, meidän vaaleaa ihoamme kosketellaan. Tunnelma on kaaosmainen. Apua, ahdistava ja pelottava paikka. Ruokailemme paikallisessa ravintolassa; riisipalloja ja lihakastiketta. Ruokailu tapahtuu käsin! Huh huh, miten täällä pärjää kaksi ja puoli kuukautta. Päätämme Leenan kanssa, että kuljemme yhdessä, ei täällä taida pärjätä yksin.
BATIIKKIVÄRJÄYSTÄ ASANAN OPASTUKSELLA
Kolmantena päivänä alkavat opinnot, teoriaa batiikkivärjäyksestä ja –kuvioiden painamisesta. Opetus tapahtuu Asana-opettajan kerrostaloasunnon takapihalla olevassa katoksessa. Batiikkikankaiden tekemiseen ”hurahdan” heti. Miten kauniita, värikkäitä kankaita saammekaan aikaiseksi. Meidän ryhmästämme muutamat osoittautuvat oikeiksi värien ja kuvioiden suunnittelun taitureiksi. IHANAA, päivät kuluvat nopeasti flow:ssa.
Kuljemme ”kotoa” kouluun Sekondiin kahdella taksilla, joita kulkee jatkuvana virtana Takoradista Sekondiin. Matka maksaa 10 000 cediä eli yhden euron. Kaupunkien kaduilla kuljeskelee vapaana kanoja, kukkoja, vuohia sekä muita kotieläimiä. Helmikanat ovat upeimpia mustine valkopilkullisine höyhenpukuineen. Luonto on upean vehreää, puut valtavan suuria ja isolehtisiä banaani- ja mangopuita, kookospalmuja jne. Aluskasvillisuutena on köynnöksiä, jotka kiertyvät puiden runkoja myöden ylös, sekä kaktuksia, aloeita ja muita kukkivia kasveja. Pieniä liskoja vilistelee pihoilla ja seinissä. Valtavat korppikotkat seuraavat talon katolta värjäyspuuhiamme. Kävelymatka koululta taksille kulkee ylhäällä mäellä ja alapuolella vehreän laakson välistä pilkahtelee näkyviin turkoosi Atlantin valtameri. KAUNISTA! Onko tämä totta, olen Afrikassa?
Koululla työskennellessämme meitä auttavat aputytöt Joyce, Jordania ja Monica. He sytyttävät aamuisin vaha- ja vesipatojen alle tulet, auttavat kankaiden värjäämisessä, painamisessa ja huuhtomisessa. Tytöt ovat iloisia. Nauramme ja pelleilemme. Oma englannin taitoni on heikko ja väärinymmärryksistä riittää pilailua ja iloa. Puhun toisinaan tytöille suomea ja käytän elekieltä. Yritämme laulaa yhdessä, opetan Monica-tangon ja nauramme yrityksille. Tytöt kutsuvat minua mama amaksi, kun sanon heille haluavani olla heidän äitinsä. Ama taas tarkoittaa lauantaina syntynyttä. MAMA AMA, VOI MITEN HAUSKAA.
ELÄMÄÄ GHANASSA
Eräänä yönä ukkosti ja satoi. Heräsin ulkoa kuuluvaan valtavaan ”meteliin”, mikä ihmeen ääni tuo on? Linnut laulavat ja sammakot kurnuttavat. Niiden täytyy olla hirvittävän suuria äänen perusteella.
Istuskelemme usein iltaisin yhdessä Ghanan kodissamme koulun ja ruoan jälkeen pienellä porukalla ja keskustelemme. Ulkoa kuuluu kaskasien kuoro, ulkona liikkuvan väen ääniä ja lähistön kirkoista laulua ja voimakasta rummutusta. Vedenjakelussa on usein katkoksia juuri iltaisin, kun palaamme koululta kotiin. Täytämme keittiön ja kahden suihkutilan saavit vedellä yleensä yöaikaan, kun heräämme avoimeksi jätetyn hanan alkavaan veden lorinaan. Parilla mukillisella vettä voi peseytyä hikisen päivän jälkeen ja suihkuun on ihana päästä yöllä vesirumban jälkeen. Pyykin pesemme silloin kun vettä tulee.
Käymme Africa beachilla uimassa tai oikeastaan vaan kastautumassa ja leikkimässä, koska aallot ovat korkeita, pehmeä rannan hiekka upottavaa ja mukaansa ”imaisevaa”. Nautin merenrannassa kävelystä, simpukoiden keräilystä ja veden hioman kallion tutkiskelusta, aaltojen loiskeesta sekä auringon lämmöstä. MAHTAVA TURKOOSIN SININEN ATLANTIN VALTAMERI.
Saan siskoltani Suomesta tekstarin. Suomessa on takatalvi, kolme päivää satanut lunta. Täällä +30 ja HIKI VIRTAA! Päätän, että pärjään täällä kymmenen viikkoa, jos joku elää näissä oloissa koko elämänsä.
Aamut valkenevat kello kuuden ja seitsemän välillä, jolloin aurinko nousee nopeasti taivaalle. Kuumimman keskipäivän aikaan paikalliset nukkuvat päiväunia penkeillä, maassa puiden alla, missä tahansa, kunhan löytyy varjoinen paikka. Ilta pimenee pikaisesti klo 18.00 jälkeen.
Kaupungissamme ei ole katuvaloja. Taloista ja autoista tulevat valot sekä myyntikojujen öljytuikut ja avotulet valaisevat jonkin verran muuten pimeitä, kuoppaisia kujia ja katuja. Käveleminen pimeässä tuntuu aluksi hankalalta, erityisesti kun kaikki viemärit ovat avo-ojia, jotkut melko leveitäkin.
Vettä ei ole tullut kolmeen päivään. Saavitkin ovat jo tyhjät. Lähistöltä löytyy kaivo, josta haemme ämpäreillä vettä. Kotikadulla paikalliset asukkaatkin ovat vedennoutopuuhissa. Jopa pienet lapset kantavat päänsä päällä täysiä kattiloita ja ämpäreitä. Lapsetkin tekevät töitä, valmiita leluja emme ole heillä nähneet. Valmiiden lelujen sijaan lapset leikkivät muun muassa omatekoisilla peltipurkeista kyhätyillä autoilla sekä muovipusseista ja narusta tehdyillä leijoilla. Korkeushyppytelineet on rakennettu bambun lehtien ruodoista.
GHANASSA REISSAAMISTA
Reissumme loppuvaiheilla matkaamme Accraan linja-autolla ja sieltä edelleen kauniiden maaseutujen ja savitalokylien halki Koforiduaan, jossa Outi miehensä Aten ja lastensa Ainon ja Erikin kanssa asuu. Koforidua on pieni rauhallinen maaseutukaupunki mäkisellä ja vuoristoisella alueella. Yö tuntuu viileämmältä ja nukun kuin tukki pitkästä aikaa heräämättä kertaakaan.
Ajelemme maaseudulle kaakaoviljelmille ja vierailemme myös yrttitohtorin pienessä kyläyhteisössä. Kaakaopuun vähän sitruunaa suuremmat pavut kasvavat yksittäin tai terttuina suoraan puun rungosta. Satoa puista tulee kolme kertaa vuodessa. Metsä on kuin satumetsää, puut kaartuvat katoksi päidemme yläpuolella, kaikkialla on vihreää, rehevää kasvustoa. IHANAA.
Pitkän kävelymatkan jälkeen metsän keskellä avautuu pieni yhteisö; muutamia savimajoja asukkaineen, mandariinipuita, chilipensaita, kanoja, kukkoja, vuohia ja auringossa kuivuvia kaakaopapukasoja. Paikka on kuin paratiisi. Vierailemme vielä läheisellä puuverstaalla ihailemassa upeita afrikkalaisia naamioita, rumpuja ja muita veistoksia. Palattuamme Koforiduaan kävelemme vielä hotellilta keskustaan myyntikojujen öljytuikkujen ja avotulien valossa ja ihastelemme ”Yön kuningatar”puusta leviävää hienostunutta tuoksua. Ostamme evääksi herkullisia mangoja ja sämpylöitä. MIELEENPAINUVA, IHANA PÄIVÄ.
Seuraavana päivänä retkemme jatkuu suuntana ”Umbrella rock”. Kävelemme ensin meitä korkeamman ruohikon reunustamaa pientä polkua pitkin. Maasto alkaa vähitellen muuttua rinnemaastoksi ja on loppumatkan niin jyrkkää rinneseinämää, että nousu tapahtuu melkein nelinkontin. Ilmoitankin kääntyväni jo takaisinpäin, mutta erään reippaan retkeläisemme otettua reppuni kannettavakseen ja toisten kannustusten avulla kiipeän kuin kiipeänkin hiki tippuen sateenvarjokalliolle asti. Ja kyllä todella kannatti; valtava avaruusaluksen muotoinen kivi ikään kuin tasapainoilee pienen kalliotasanteen päällä. Näkymät täältä korkealta ovat huikeat. Istumme ”sateenvarjon” alla ja ihailemme vehreitä metsämaisemia. USKOMATONTA! Palaamme alas vaatteet hiestä aivan märkinä ja jalat jännityksestä hapoilla. Eväät syötyämme lähdemme tutustumaan Boti falls- putouksille. Luonnon vehreys, suuret puut ja korkea aluskasvillisuus on taas huikaisevan vihreää ja kaunista. Putouksen kuohu alkaa kuulua jo paljon ennen sen näkymistä. Sitten ne näkyvät: valtavan korkealta suoralta kallioseinämältä ja sen reunoilta ryöppyää vesiputoukset. MIELETTÖMÄN MAHTAVAA LUONNONNÄYTELMÄÄ.
Seuraavana päivänä tutustumme vielä kahteen lasihelmitehtaaseen. Täällä lasipullot ym. kierrätetään koruiksi sulattamalla ja värjäämällä lasijauhe muoteissa uunissa erilaisiksi helmiksi. Ostan kauniita, värikkäitä helminauhoja tuliaisiksi ja itselleni pussikaupalla. Vietämme Koforiduassa vielä pari päivää, käymme muun muassa torilla, jossa myydään joka ainoalla pöydällä ja maahan levitetyllä kankaalla mitä erilaisempia lasi-, luu- ja siemenhelminauhoja sekä
-nappeja.
Matkamme jatkuu Kumasiin trot trotilla (henkilökuljetukseen tarkoitettu pakettiauto, jonka takaosassa olevat penkit sullotaan täyteen väkeä). Tie Kumasiin on huonossa kunnossa ja osittain tietyön alla, auto rämisee, mutta kuljettaja ajaa hurjaa vauhtia ja ohittelee vaarallisesti. Kumasi on miljoonakaupunki ja tunnelma on sen mukainen; valtavassa ihmistungoksessa yritämme pysyä ryhmänä, meno ja meteli on melkoinen, ilmapiiri ahdistava. Vihdoin löydämme halvan mutta käypäsen hostelin, jossa voimme yöpyä. Aamulla tutustumme kulttuurikeskukseen ja kuninkaan museoon. Paikalliset vaalit näkyvät ja kuuluvat kovaäänisesti laulavina, rummuttavina ja tanssivina kulkueina.
Matkaamme edelleen Bonwiren kylään, joka on kuuluisa kente-kankaan kutomiskeskus.
Kente-kangas kudotaan kapeana, noin 10 cm leveänä nauhana, jotka sitten ommellaan käsin yhteen. Kankaita kutovat miehet, vain suikaleiden yhteenompeluun voivavat osallistua myös naiset. Kangaspuut ovat melko yksinkertaiset ja esimerkiksi ”loimikerä” kiristetään tiukaksi painavan kiven avulla eli puista puuttuu loimitukki. Polkusia ei ole, vaan viriöt saadaan avattua varpaisiin kulkevia nyöriä ”polkemalla”. Kutominen tapahtuu todella joutuisasti sukkulaa nopeasti heitellen ja vikkelästi jalkoja painelemalla. Uskomattoman värikästä ja monikuvioista kente-nauhaa syntyy vauhdikkaasti olkikatosten suojatessa kutojia paahtavalta kuumuudelta. Kankaista tehdään lähinnä miesten asuja ja niiden väreillä ja symboleilla on omat merkityksensä.
VIIMEISIÄ HETKIÄ GHANASSA
Olen kulkenut alun ”totutteluvaiheen” jälkeen yksinkin kaupungilla päiväsaikaan ja varsinkin viimeisinä päivinä haluan käydä ostamassa vielä joitakin tuliaisia ja tuoreita ananaksia ja mangoja
syötäväksi. Herkullisen maukkaita. Palaan kotiin trot trotilla ja yhdeltä ”pysäkiltä” työnnetään pieni vuohi jalat narulla yhteensidottuna takaluukusta autoon minun penkkini alle.
Ilmeeni nähtyään KAIKKI NAURAVAT MINULLE ÄÄNEKKÄÄSTI, MINÄKIN PURSKAHDAN NAURUUN. OLEN YKSI HEISTÄ.
Ennen Suomeen paluutamme meille järjestetään valmistujaisjuhlat. Valmistujaisjuhlassamme on esimerkiksi ghanalaisen batiikki-yhdistyksen edustajien useita puheita. Tilaisuus kestää ikuisuuden, voin huonosti kuumassa ja täydessä juhlasalissa. Vihdoin saamme todistukset. Laulamme vielä suvivirren ja yhdessä Monican ja Jordanian kanssa opettelemamme Batik, tie and die -laulun. Ryhmäkuvien ja pienen suolapalan jälkeen palaamme kotiin illansuussa. Valmistamme vielä yhdessä maittavan aterian paistamalla paikallisen ystävämme tuomat kalat, keittämällä riisiä ja valmistamalla kaalista, sipulista ja tomaateista salaatin. Viimeinen yhteinen ateria. Maukasta Atlantin kalaa.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja lopulta paluumatkamme alkaa. Trot trot, joka hakee meidät asunnoltamme linja-autoasemalle, ”alkaa keittää” kohta matkaan päästyämme. Linja-auto, jolla meidän pitäisi matkustaa Ghanan pääkaupunkiin Accraan odottelee ensin asemalla niin kauan, että se tulee täyteen matkustajia, sitten vähän matkaa mentyämme palaa takaisin, ilmeisesti öljyä lisäämään moottoriin. Puolessa matkassa linja-auton rengas puhkeaa ja sitä aletaan paikallisen huoltoaseman pihalla paikkaamaan. Laitan tekstarin kotiin: ”Pitäkää peukkuja, että ennätämme lentokoneeseen”. Koko päivän matkustamisen ja odottelun ja matkustamisen jälkeen olemme vihdoin Accran lentokentällä. Käymme vielä syömässä ja ilmoittaudumme lennolle. Yhtäkkiä virkailijat huomaavat, että olemme viettäneet Ghanassa pidemmän ajan kuin viisumilupamme olisi edellyttänyt. Apua! Pitkien neuvottelujen ja tunteiden purkausten jälkeen pääsemme siirtymään lentokoneeseen. NÄKEMIIN GHANA, NÄKEMIIN GHANALAISET YSTÄVÄNI. TOIVOTTAVASTI PÄÄSEN JONAKIN PÄIVÄNÄ VIERAILEMAAN LUONANNE. MINUN ON JO NYT IKÄVÄ TEITÄ JA KAUNISTA LÄMPÖISTÄ KOTIMAATANNE!
